Vietin heinäkuun sateisina viikkoina useita päiviä Jyväskylän työväenyhdistyksen vintillä lukien Jyväskylän sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön pöytäkirjoja sadan vuoden taipaleelta. Ne herättivät minussa luonnollisesti paljon ajatuksia liikkeemme menneisyydestä sekä tulevaisuudesta.

1900-luvun alussa vaalikiihotus oli keskeinen osa poliittista toimintaa, sillä käytiinhän kunnallisvaalit vuoteen 1925 asti vuosittain. Ennen kansalaissotaa käydyissä vaaleissa eivät sosialidemokraatit onnistuneet Jyväskylässä samaan kertaakaan yli kolmannesta annetuista äänistä. Vaaleissa työväen ajovoimana toimikin porvaristolta vallan ottaminen. Sosialidemokraattien menestys kunnallisvaaleissa Jyväskylässä 1920-luvun alussa katsottiinkin jo uskaltautumiseksi tasapäiseen kamppailuun porvariston kanssa kunnallisesta vallasta.

Sosialidemokraattisen liikkeen alkuaikoina ideologinen koulutustoiminta oli osa kaikkea toimintaa, myös vaalikiihotuksella oli työväestöön koulutuksellinen näkökulma. Vaaleihin osallistumiselle oli selvät tavoitteet, sillä vaalien teemat nousivat työväestön arjen ongelmista ja sosialidemokraatit pystyivät ympäri Suomea vaalikausi toisensa perään sekä kouluttamaan työväestöä heidän oikeuksistaan että parantamaan työväestön oloja.

1970-luvulla sosialidemokraattinen koulutustoiminta oli aktiivisimmillaan ja kannatus korkealla. Jyväskylässäkin järjestettiin puoluekoulu, johon oli enemmän hakijoita, kun voitiin ottaa vastaan. Puoluekoulun aihepiirit koskivat kattavasti politiikkaa ja vasemmistoideologiaa. Parhaimmillaan todistuksen sai koulusta yli sata toveria vuodessa. 1980-luvulla koulu kuitenkin muutettiin kunnallispoliittiseksi kouluksi, jossa valmisteltiin lähinnä ehdokkaita kunnallisvaaleihin.

Noista ajoista näen sosialidemokraattisen toiminnan muutoksen väärään suuntaan. Pragmatismi voitti ideologian. Aatteellisen keskustelun ehtyminen johti politiikan näkemiseen asioiden hallinnointina ja puolueen muuttumiseen lähinnä vaaliorganisaatioksi. Tämä näkyy myös kannatuksessamme. Sosialidemokraattien kannatus tippui Jyväskylässä vuoden 2004 kunnallisvaaleissa alle kolmannekseen annetuista äänistä ensimmäisen kerran sitten 1910-luvun.

Nyt on aika palata aatteelliseen keskusteluun sekä koulutustoimintaan, jotta sosialidemokraattinen liike löytää tehtävänsä uudella vuosituhannella. Jotta voimme ottaa vallan porvareilta, on meidän löydettävä uusi poliittinen ohjelmamme, ja mietittävä kenen ja minkä puolesta todella kampailemme. 100 000 uutta työpaikkaa ei voi olla työväenliikkeen ainoa lupaus.

Kirjoitus julkaistu Keski-Suomen viikossa 9.8.2007

Kuvalla ei ole mitään tekemistä kirjoituksen kanssa. Se on vain hauska.

Tämä blogi on hengähtänyt, kuten kirjoittajansa vaalien jälkeen.

Blogiin kirjoittaminen jäi tosin vaalien aikaankin aika vähiin. Kaikessa kiiressä tuntui, että blogin laiminlyöminen oli pienin paha. Vaalikampanjan aikana osallistuin 22 vaalipaneeliin (ajallisesti ilman matkoja noin kaksi vuorokautta), kävin 26lla eri maakuntavierailulla ja tukiryhmäni voimin laitettiin maailmalle 20 000 lehteä, esitettä ja korttia sekä yli 3000 tulitikkuaskia. Jos ei muuta, niin sytykkeet tuli talon puolesta.. Seuraavissa vaaleissa on mietittävä minkä verran paperimateriaalia on järkevää painaa. Aikamoisen määrän jätettä tulin tuottaneeksi. Tässä touhussa sitä tosin on vaikea välttää. Ehkä seuraavien vaalien aikaan on siirrytty entistä enemmän ympäristön kannalta kestävämpään verkkokampanjointiin.

Paneelit, joihin osallistuin, olivat pääasiassa koulujen vaalipaneeleja. Nuorisovaalit olivatkin ne vaalit, joissa menin läpi. Oikeaan eduskuntaan on yritettävä neljän vuoden päästä uudestaan. Kahdeksan vuoden projektina ehdokkaaksi lähdinkin. Sain vaaleissa 1035 ääntä, joista jokaisesta olen ikionnellinen! Olen henkilökohtaiseen tulokseeni äärimmäisen tyytyväinen. Samalla olen äärimmäisen surullinen demareiden murskatappiosta käydyissä vaaleissa. Terapian muotona haluan tehdä pientä vaalianalyysiä.

Vaaleihin lähdettäessä asetelma oli SDP:lle haastava, takana oli 12 vuotta hallitusvastuuta. Suurimman hallituspuolueen Keskustan pääministeri Matti Vanhasen kannatus oli ennätyslukemissa, jopa naisseikkailusta huolimatta. Tämä edelleen vahvistaa käsitystäni, että johtavassa asemassa oleville valtiomiehille on historiallisesti, ehkä Bill Clintonia lukuun ottamatta, sallittu naisseikkailut. Niitä on pidetty jopa poliitikon uskottavuutta lisäävänä tekijänä. Vaalien tulokseen Vanhasen naisista kuitenkin lienee turha etsiä vastauksia. Hallitusvastuu näytti joka tapauksessa rasittavan lähinnä sosialidemokraatteja, ei niinkään pääministeripuolue Keskustaa. Todennäköisin selitys tälle on, SDP:n Keskustaa pidemmän hallituksessa olon lisäksi, Suomen EU puheenjohtajuuskausi. Puheenjohtajuuden keulakuvana Matti Vanhanen pystyi häivyttämään presidentinvaalien nöyryytyksen ja nousemaan Euroopassa arvostetun Suomen johtaviksi kasvoiksi.

Eduskuntavaaleja edeltäneet presidentinvaalit vuonna 2006, olivat sosialidemokraateille läheltä piti vaalit. Tarja Halosen kannatus oli vaalien kynnyksellä historiallisiin tilastoihin katsottuna istuvalle presidentille todella korkealla tasolla. Tästä huolimatta Sauli Niinistö onnistui hyvinkin uskottavasti haastamaan Halosen vaalien toisella kierroksella. Presidentinvaalien jälkeen olin hyvin huolissani Kokoomuksen draivista ja epäilin Kokoomuksen vaalikoneistojen jäävän presidentinvaaleista käymään, sosialidemokraattien sulkiessa kioskinsa ja huoatessa helpotuksesta: ”Torjuntavoitto! Ei hätää.”.

Kokoomus kävi presidentinvaaleissa vasemmiston ajattelun haastavan ja lataukseltaan aggressiivisen sekä negatiivisen kampanjan. Vasemmiston poliittinen sanoma leimattiin vanhentuneeksi. Suomalaisten annettiin oikeiston toimesta ymmärtää, että vasemmisto elää maailmassa, jota ei enää ole; puolustaen (ei rakentaen uusia) rakenteita, jotka eivät nykymaailmaan kuulu. Epätotuudenmukaisen viestin välittämisellä ei sinänsä ollut Kokoomukselle väliä. Kokoomus ei missään vaiheessa ollut kiinnostunut niiden ihmisten äänistä tai mielipiteistä, jotka näkevät arkipäiväisessä elämässään edelleen valitettavasti vallitsevan kahtiajaon ihmisten varallisuudessa ja mahdollisuuksissa elää elämäänsä onnellisena. Oikeisto ei ole kiinnostunut niiden elämistä, joiden arjessa vastakkainasetteluiden aika ei todellakaan ole ohitse. Vastaavasti samaiset ihmiset eivät valitettavasti ole kovinkaan kiinnostuneita siitä, mitä Kokoomus heidän todellisuudestaan väittää. Tämä on se joukko ihmisiä, jotka eivät äänestä. Ja se tosiasia on nimenomaan meidän sosialidemokraattien ongelma.

Kokoomus kertoi presidentinvaaleissa kansalle mitä vasemmistolainen politiikka on, mutta jätti kuitenkin kertomatta siitä, mitä muuta kuin ”työtä kaikille”, kokoomuslainen yhteiskunta tarkoittaa. (Toisin kuin Paavo Väyrynen, Kokoomus ovalinnut jatkaa salmyhkäisyyden linjalla hallitusneuvotteluiden alettuakin, kun se ei ole julkistanut mitään hallitusohjelma tavopitteitaan.) Tarina vastakkainasettelusta jatkui eduskuntavaaleissa kuitenkin vastuulliseen markkinatalouteen ja toivoon tulevaisuudesta.

Kokoomuksen presidentinvaalikampanja ja eduskuntavaalikampanja muodostivatkin nerokkaan yhtenäisen narratiivisen kaaren. Kampanjat olivat todennäköisesti perusteiltaan mietitty valmiiksi myös eduskuntavaalien osalta vuoden 2005, ellei jo 2004 puolella. Negatiivisesta kampanjoinnista, joka oli tuottanut tulosta presidentinvaaleissa Kokoomus siirtyi positiiviseen tulevaisuuteen. Olen vakuuttunut siitä, että Kokoomus uskoi SDP:n tarttuvan presidentinvaalien haasteeseen ja lähtevän eduskuntavaaleihin asetelmista, joihin presidentinvaaleissa jäätiin. Näin kävi. Suomalainen sosialidemokratia seurasi länsinaapurin tovereiden jalanjälkiä ja vielä täsmälleen samoin seurauksin.

Hallituspuolue SDP:n kampanja näyttäytyi altavastaajalta. Kampanjamme ajatus oli mielestäni hyvä. Siinä olisi pitänyt vain viestittää selvemmin, että puhumme tulevaisuudesta, jos yhteiskuntapolitiikkaa ovat tekemässä yksin oikeistovoimat. Eduskuntavaalikampanjallamme vastasimme oikeiston presidentinvaaleissa käynnistämään haasteeseen , mutta Kokoomus oli ikävä kyllä siirtynyt jo askeleen eteenpäin. Näissä vaaleissa se keskittyikin tarttumaan pääasiassa SAK:n kampanjaan. Vaatimalla molempien SAK:n sekä SDP:n mainosten vetämistä pois televisiosta Kokoomus onnistui näppärästi rinnastamaan mainokset ihmisten mielissä yhdestä ja samasta lähteestä tulleiksi. SDP:n sijaan poliittiseen keskusteluun nousi ammattiliittojen keskusjärjestö, joka ei vaalikamppailussa ole varsinaisesti jäsen. Tämä oli Kokoomukselle toivottu tulos, sillä puolue pääsi jatkamaan Niinistön presidentinvaaleissa alottanutta SAK:lle ja demareille epäedullista keskustelua. Kaava, jolla perinteisesti vaalit Suomessa on käyty ja voitettu on nimenomaan kolmesta suuresta puolueesta yhden pelaaminen ulos. Kunnallisvaaleissa 2004 SDP ja Keskusta pelasivat Kokoomuksen ulos. Presidentinvaaleissa Kokoomus ja SDP pelasivat Keskustan ulos ja Eduskuntavaaleissa 2007 Kokoomus onnistui pelaamaan demarit ulos.

Paavo Lipposen aikana SDP:lla oli valtakunnan vahvin puolueen johtaja. Lipposen politiikasta oli erilaisia näkemyksiä varmasti kaikilla SDP:n sisäisillä tasoilla kuin yleisessä mielipiteessäkin, mutta harvat puolueemme sisällä tai sen ulkopuolella kiistivät Lipposen vahvuutta SDP:n puheenjohtajana ja Suomen pääministerinä. Lipponen onnistui puheenjohtajana kasvattamaan SDP:n kannatusta peruskannattajajoukkoa laajemmalle. Lipposen aikakaudella SDP puhutteli omiensa lisäksi äänestäjiä SDP:n oikealla puolella. Selvää onkin, että ”perusdemareiden” puhuttelu ei enää yksin riitä vaalimenestykseen. Liikkuvien äänestäjien määrä on kasvanut joka vaaleissa. Erittäin huolestunut on oltava nukkuvien äänestäjien määrän suuresta kasvusta.

Eero Heinäluomalla oli Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen suuret saappaat täytettävänään. Omasta mielestäni Heinäluoman tapauksessa paikan ottamista uskottavana puolueen puheenjohtajana ei helpottanut hänen yhdistämisensä Lipposen takana häärineisiin ”kuhnureihin”. Omalta osaltaan media vaikutti julkiseen mielipiteeseen tätä käsitystä vahvistavasti vielä eduskuntavaalien allakin. Heinäluomaa luonnehdittiin joissakin johtaja-analyyseissä SAK:n kasvattamaksi peluriksi. Vaalien jälkeen on vastaavasti alkanut mediassa keskustelu Eero Heinäluomasta mahdollisena Lauri Ihalaisen seuraajana.

Puheenjohtajan kannatuksella on vaalituloksen kannalta varmasti uuden perustuslain puitteissa merkitystä. Vaaleissa suurimman puolueen statuksen voittaneen puolueen puheenjohtajan aloittaessa hallitustunnustelut Suomi on kiistatta siirtynyt pääministerivaalien aikaan. Sosialidemokraattien vaalitappiosta ei tule kuitenkaan syyttää yksin Heinäluoman alhaista kannatusta pääministeriksi. Toivon myös koko sydämestäni, ettei keskustelu vaalituloksesta vajoa sille tasolle. Heinäluoma menestyi mielestäni erinomaisesti erilaisissa puheenjohtaja tenteissä. Ne kerrat, kun olen Heinäluoman tavannut, hän on tehnyt minuun miellyttävän vaikutuksen ja lisäksi hän on puhunut hyvin niissä tilaisuuksissa, joissa olen häntä kuullut. Vastaavat kokemukset on varmasti useilla hänet kohdanneilla. Ohjelmapoliittisen näkemyksen puutetta nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan korvaa.

Mainitsen heti analyysin alkuun Matti Vanhasen nostaneen profiiliaan Suomen EU:n puheenjohtajakaudella. Sosialidemokraateista Suomen EU:n puheenjohtaja kaudella ehdoton tähti oli Erkki Tuomioja. Suomen suosituimmaksi poliitikoksi valitseminenkaan ei kuitenkaan Tuomiojaa nostanut puolueemme kampanjassa näkyväksi kärjeksi. En ymmärrä, miksi SDP valitsi strategiakseen vaaleissa yhdet kasvot. Miksi esimerkiksi Tuomiojaa tai Viitasta muutamia mainitakseni, ei käytetty enemmän, kun mediassa jatkuvasti epäiltiin SDP:lla olevan menossa ”Eerokin on ihminen” kiertue? Jos Heinäluoma ei vakuuta, niin on MEITÄ muitakin. SDP pyrki eduskuntavaalikampanjallaan asettumaan vasemmalle puheenjohtajan voimin, jonka suuri osa suomalaisista mielsi Lipposen perillisenä oikeistodemariksi. Tuomiojaa kampanjassa käyttämällä olisimme ehkä onnistuneet kasvattamaan SDP:n kannatusta peruskannattajajoukkojamme laajemmalle. Erona Lipposen keräämiin liikkuviin ääniin, ne olisivat ehkä tällä kertaa tulleet sieltä vasemmalta, josta niitä kampanjalla haettiinkin.

Näihin tunnelmiin jään tällä kertaa ja valmistaudun lähtöön pääsiäisen viettoon. Se tapahtuu minulle aivan uusissa maisemissa, nimittäin Vuokatissa. Ensimmäistä kertaa näen Suomen vaaroja! Hyvää pääsiäistä kaikille.

Feminismiä työelämään

Miehet ja naiset eivät ole samanarvoisessa asemassa työmarkkinoilla. Palkkatasa-arvosta säädettiin laki vuonna 1963, mutta silti naisen euro on 83 senttiä miehen eurosta. Näin on, jos katsotaan kaikkia naisten ja miesten palkkoja. Jos katsotaan eroja joidenkin alojen sisällä, niin saadaan erilainen tulos, kuten Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) tutkimuksessa.

EK on todennut, että palkkaerot johtuvat suoraan siitä, että naiset ja miehet tekevät Suomessa työtä niin sukupuolittain jakautuneilla työmarkkinoilla (nais – ja miesvaltaiset alat). EK kääntää siis mielellään palkkaerot naisten ja miesten välillä uravalinnasta tai koulutuksellisista lähtökohdista johtuvaksi ja siksi mitättömäksi. Asia ei ole näin.

Naisvaltaisilla aloilla on järjestäen alemmat palkat kuin miesvaltaisilla aloilla. Erityisesti tämä näkyy suurilla naisvaltaisilla sosiaali- ja terveysaloilla. Tästä ei voi syyttää ainoastaan naisvaltaisten alojen kehnoa palkanneuvottelukykyä, järjestäytymisastetta tai edunvalvontaa. Kyse on vakavasta rakenteellisesta ongelmasta ja myös yhteiskunnallisista valtasuhteista. Työmarkkinoiden eriytymistä nais - ja miesvaltaisiin aloihin tulee vähentää ja se ei tapahdu päivittelemällä. Julkisella sektorilla yhtä pitkän ja laajan (AMK) koulutuksen saaneet sairaanhoitaja ja insinööri saattavat saada hyvinkin erilaista palkkaa. Insinöörien mediaanipalkka on julkisellakin sektorilla usein lähempänä 3000 euroa, kun taas sairaanhoitaja kamppailee lisineen yleensä 2000 eurossa. Julkisen sektorin palkat ovat jääneet jälkeen yksityisestä sektorista ja tämä näkyy erityisesti naisten palkoissa.

Palkkasyrjintä tulee poistaa ja työn vaativuuteen nähden alipalkattujen ammattialojen palkkauksen jälkeenjääneisyys on korjattava. Tavoitteen toteutumiseksi on edistettävä työehtosopimusrajojen yli tehtävää työn vaativuuden arviointia. Samapalkkaisuusohjelman toteuttamiseksi palkkoja on naisvaltaisella julkisella sektorilla kokonaisvaltaisesti nostettava ja tähän on varattava kuntien ja valtion budjeteissa selkeästi lisää määrärahoja.

Maanataina 5.2. tukiryhmäni järjesti keskustelutilaisuuden Aalto-salilla Jyväskylässä, jossa puhujana oli lisäkseni ulkoministeri Erkki Tuomioja. Valitettavasti kiireiden vuoksi ehdin vasta nyt kirjoittamaan tilaisuudessa pitämäni puheen puhtaaksi. Lisään ulkoministerin pitämän puheen nettisivuilleni myöhemmin, kun saan sen tekstitiedostona. Kommenttipuheenvuoron alustuksille tilaisuudessa piti Suomen Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli (ylemmässä kuvassa).

Mutta alla siis puheeni!


Hyvät ystävät,

haluan toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi tukiryhmäni järjestämään keskustelutilaisuuteen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiomallista globaalissa kontekstissa.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin tulevaisuudesta puhutaan paljon. Joidenkin mielestä suhteellisen korkeaa verotusta vaativa hyvinvointivaltiomalli on Suomen kilpailukyvyn este. Oman sekä SDP:n poliittisen ohjelman ydin on, että vastoin oikeiston argumentaatiota, me pärjäämme korkean verotuksen vuoksi, emme siitä huolimatta. Suomi ja muut Pohjoismaat, joissa on sovellettu sosiaalidemokraattista yhteiskuntamallia, ovat kaikki pärjänneet erinomaisesti kansainvälisissä valtioiden välisissä kauneuskilpailuissa muun muassa kilpailukyvyn, korruption vähäisyyden ja koulutuksen laadukkuuden mittarein.

Sosialidemokraattiset opiskelijat järjestivät Nairobin sosiaalifoorumissa seminaarin aiheesta The Nordic Model in the Global Context. Sosiaalifoorumi on prosessi, joka etsii vaihtoehtoja uusliberaalille taloudelliselle globalisaatiolle. Valitettavasti seitsemättä kertaa järjestetty Maailman sosiaalifoorumi ei vieläkään ohittanut uutisoinnin volyymissä vastapooliaan Davosissa järjestettävää Maailman talousfoorumia. SONK:n seminaarin lähtöajatus oli, voisiko Pohjoismaissa tapahtunut kehitys toisen maailmansodan jälkeen tapahtua muualla, nyt kehittyvissä maissa? Johtopäätökset, joita Nairobin seminaarissa etelän edustajien käydyn keskustelun perusteella teimme, liittyivät keskeisesti olosuhteisiin, joissa pohjoismainen kehitys tapahtui. Pohjoismaisen mallin toteuttamiseksi ei ollut mitään suurta suunnitelmaa, vaan kehitys Euroopan köyhimmistä maista hyvinvointiin ja maailman kilpailukykyisimmiksi maiksi tapahtui laki lailta. Kehitys on vaatinut kompromisseja yhteiskunnan eri toimijoilta.

Vahva työväenliike, kehittyneet työmarkkinat sekä kolmikannan kautta konsensuksen suuri aste yhteiskunnassa, ovat olleet pohjoismaisenmallin perusosia. Suhteellisen korkealla ja progressiivisella verotuksella olemme rakentaneet julkiset palvelut, joiden vuoksi Pohjoismaiset maat ovat varsin tasa-arvoisia yhteiskuntia tulonjaollisesti katsottuna.

Olen huolissani siitä, että onko vallinnut konsensus katkeamassa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun meidän tulisi päinvastoin olla tukemassa vastaavaa kehitystä muualla maailmassa.

Meidän on tuotava esiin globaaleissa yhteyksissä yhteiskuntamalliamme, ja vaikka sitä ei suoranaisena vientituotteena ole mahdollista viedä kehittyviin maihin, meidän on vahvistettava kehittyvissä maissa olosuhteita, joissa vastaavanlainen tasa-arvoinen yhteiskuntakehitys on mahdollista.

Kehitystä tukeviin olosuhteisiin liittyvät keskeisesti, kuten Suomenkin osalla oli, muun muassa vientiorientoitunut teollisuus ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Epäoikeudenmukaisesta maataloustuotteiden dumppaamisesta kehitysmaihin on päästävä eroon. Suomen on osana Euroopan unionia toimittava tämän tavoitteen puolesta. Lisäksi kehitysmaiden tuotteiden pääsyn esteet EU-maiden markkinoille on poistettava. Nämä kaksi tekijää estävät kehitysmaiden vientiorientoituneen teollisuuden synnyn.

Kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseksi kehittyvissä maissa Suomen ammattiyhdistysliikkeen on ulotettava katseensa yli Suomen rajojen. Ongelmat, jotka Suomen työmarkkinoilla esiintyy, ovat globaaleja. On tavoiteltava tulevaisuutta, jossa maailmassa ei ole edullisemman tuotannon maita, jonne monikansalliset yritykset voisivat siirtyä polkemaan työntekijöiden tai ympäristön oikeuksia. Ammattiyhdistysliikkeen kansainvälinen verkostoituminen on ehdoton edellytys tälle tavoitteelle. Toivonkin näkeväni seuraavassa Maailman sosiaalifoorumissa myös suomalaisten ammattiyhdistysliikkeen edustajia.

Emme voi väittää globalisaation olevan purkamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia. Päätökset kansallisesta yhteiskuntakehityksestä tehdään ennen kaikkea kansallisissa eduskunnissa. Suomen on tehtävä eturivissä avauksia oikeudenmukaisemman maailman puolesta ja lähtökohta sille on, että omassa yhteiskuntakeskustelussamme emme anna uusliberaalille retoriikalle periksi.

SDP:n vaaliohjelmassa esitetty valuutanvaihtovero on yksi välineistä oikeudenmukaisemman maailman tavoittelussa. Suomen on innovatiivisen kehitysyhteistyön rahoitusmekanismien edistämiseksi lähdettävä myös Norjan ja Brasilian aloitteesta syntyneeseen 40 maan pilottiryhmäksi kutsuttuun maiden joukkoon. Pilottiryhmä etsii keinoja innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden käyttöönottamiseksi. Innovatiivisiin kehitysrahoitusmekanismeihin kuuluvat muun muassa valuutanvaihtovero, lentomatkustusmaksu, ympäristöverot sekä globaalilotto.

Seuraavaksi minulla on ilo ja kunnia luovuttaa puheenvuoro omalle poliittiselle idolilleni, poliitikolle, jota suuresti arvostan. Tervetuloa ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Jyväskylän yliopistolla järjestettiin perjantaina 9.2.2007 keskustelutilaisuus, jossa yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistamista pohtineet selvitysmiehet Niilo Jääskinen ja professori Jorma Rantanen olivat paikalla esittelemässä raporttia. En ole huolissani yliopistojen taloudellisen aseman, lähinnä autonomian lisäämisen vaatimuksista raportissa, vaan siitä minkälaisia hallinnon uudistuksia taloudellisen aseman muuttamisella perustellaan. Selvitysmiesten mukaan pärjätäkseen kansainvälisessä kilpailussa suomalaisten yliopistojen on lisättävä autonomisuutta, joustavuutta ja nopeutta. Autonomisuuden periaate liittyy siis yliopistojen taloudellisen aseman uudistamiseen, mutta entä nopeus ja joustavuus?

Alustusten perusteella joustavuus ja nopeus merkitsevät yliopistojen hallinnossa uusien hallinnontasojen luomista (esim. johtokunta), yliopiston hallinnossa akateemisen ja strategisen johtamisen erottamista toisistaan, yliopiston johtokunnan valtaa nimittää rehtori, rehtorin valtaa nimittää yliopiston henkilökunta ja yliopistojen virkojen muuttamista työsuhteiksi.

Yliopistojen tulee toimia yhteistyössä ympäröivän yhteiskunnan kanssa, eikä pysyä akateemisina saarekkeina, mutta millä perustellaan akateemisen maailman ulkopuolisten jäsenten jopa enemmistöasemaa yliopiston hallinnossa? Miten se lisää joustavuutta ja nopeutta? Strategisen ja akateemisen hallinnon erottaminen toisistaan yliopistojen hallinnossa on pelottava ajatus. Yliopiston rehtoriksi voitaisiin nimittää johtokunnan enemmistön ollessa akateemisen maailman ulkopuolelta kuka tahansa, joka on jossakin muussa organisaatiossa ”saanut aikaan tulosta”. Akateemiseen maailmaan ei tuotantolaitosjohtaminen yksinkertaisesti sovi.

Jyväskylän yliopiston hallintojohtaja Erkki Tuunanen omassa kommenttipuheenvuorossaan kiitteli raporttia, ja korosti sen hyvyyttä erityisesti siitä näkökulmasta, että ” Raportissa yliopistoa ei omista kukaan. Yliopisto omistaa itse itsensä.”. Kapitalismin läpäisemässä yhteiskunnassa omistajuus on kuitenkin jatkuvasti läsnä ja pelkään, että hallinnon uudistuksella yliopistojen omistajuus liukuu akateemisen maailman ulkopuolelle. Yliopistojen uudishankkeet kuten uusi palkkausjärjestelmä, laatuhankkeet, Hopsit, arviointihankkeet, immateriaalioikeudet, tuottavuus-ajattelu ja nyt hallinnon aseman uudistus ovat saattamassa yliopistoja suuntaan, jossa sivistyksestä ja tiedepolitiikasta on tulossa toissijaista.

TERVEISIÄ SOSIAALIFOORUMISTA

Davosin talousfoorumin vastapooli Maailman Sosiaalifoorumi järjestettiin seitsemättä kertaa Kenian Nairobissa 20.-25.1. 2007 Kasaranin urheilustadionilla. Viime vuonna osallistuin Karachissa viimeiseen osaan vuoden 2006 kolmiosaisesta foorumista. Siihen kokemukseen verrattuna Nairobi oli monella tapaa menestys, vaikkakin foorumeille tyypilliseen tapaan järjestelyissä esiintyi myös ongelmia. Aloitan raportoinnin foorumista käytännöllisellä näkökulmalla ja siirryn tulevissa merkinnöissäni sisällön punnintaan. Pyrin näin edes jollakin tapaa paloittelemaan kokemuksiani foorumista järjellisiin kokonaisuuksiin. Raportoinnin ensimmäisessä osassa kerron WSF 2007:n käytännön järjestelyihin liittyvät ”tekniset tiedot”.

Nairobin foorumin arvioitu osallistujamäärä on tapahtuman päätyttyä noin 50 000, kun ennen foorumin alkua sen arvioitiin nousevan Mumbain ja Porto Alegren tasolle 150 000 osallistujaan. Alkuperäinen arvio saattoi olla alun alkaen liian korkea, sillä verrattuna Brasiliaan ja Intiaan, Maailman Sosiaalifoorumi teki läpimurtonsa mantereella vasta nyt, viime vuonna Bamakossa järjestetystä foorumista huolimatta. Selvää on, että polysentrisenä järjestetty foorumi ei toimi, foorumeiden saadessa liian alueellisen agendan.

Foorumin paikallisille asetettu osallistumismaksu 500 Kenian shillinkiä (7 dollaria) oli monille liikaa, sillä suuri osa kenialaisista ihmisistä elää alle dollarilla päivässä. Osallistumismaksua alennettiin foorumin alettua, mutta tieto tästä ei ilmeisesti saavuttanut paikallisia. Foorumin integroituminen alueeseen, jossa se kulloinkin järjestetään, tuntuu olevan yksi Maailman sosiaalifoorumin suurimmista ongelmista. Paikalliset järjestöt eivät välttämättä löydä rahoitusta tapahtuman rekisteröintiin foorumissa (esimerkiksi Nairobissa tapahtuman rekisteröinti maksoi paikallisella hintatasolla puolentoista kuukauden palkan) ja alueen köyhimmät eivät löydä fyysisesti tietään foorumiin. Kasaranin urheilustadionin kritisoitiin tapahtumapaikkana olevan liian kaukana Nairobin keskustasta, mikä merkitsi, etteivät paikalliset ihmiset pystyneet tulemaan jalan tapahtumapaikalle. Tapahtumapaikan valinta sekä osallistumismaksun suuruus ovat molemmat asioita, joissa liikutaan kaksijakoisessa tematiikassa; kaikkien vapaapääsy avoimeen keskustelutilaan versus (länsimaisten) osallistujien turvallisuus.

Nairobin turvattomuutta ei voi kiistää. Foorumin aikana pahimpana aamuna luin lehdestä edellisenä päivänä ammutun 13 henkilöä. Varkaudet ja aseelliset ryöstöt ovat arkea. Itse todistin laittomien katukauppiaiden, joita kutsutaan Keniassa hawkerseiksi, aseellista häätämistä poliisien toimesta ja varmuudeksi oikein savupommein vahvistettuna. Seurauksena oli poliisin pakenemista johtuva sekasorto, ihmisten kiljuntaa ja meille autolla ohimatkustaneille länsimaalaisille pelottava sekä pysäyttävä näky. Se ei ollut niin kuin elokuvissa. Toinen turvallisuuteen liittyvä seikka on varkaudet. Omaisuuden katoaminen foorumin tapahtuma-alueella ei ole lainkaan tavatonta. Taskuvarkaat eivät valitse kohteitaan maailmankatsomuksen perusteella ja oikeudenmukaisempaa maailmaa tavoitteleva henki ei tietenkään estä taskuvarkaudenuhriksi joutumista foorumissa. Kenialainen järjestäjäorganisaation jäsen oli vakuuttunut, että paikallisille ilmaisella sisäänpääsyllä olisi ollut valtavat vaikutukset foorumin turvallisuuteen, joidenkin joukkojen saapuessa paikalle vääristä syistä. Olisin tekopyhä, jos väittäisin muuta.

Paikallisten näkökulmasta yksi suurimmista ongelmista liittyi edelleen hintatasoon. Foorumi järjestettiin, kuten jo mainitsin, kaukana kaupungista. Ruokahuoltoa alueella oli järjestetty hoitamaan ruokakojut, jotka oli valittu avoimella kilpailulla, jossa pärjäsivät vain ne, joilla oli varaa maksaa kojusta hyvä hinta. Ruokaa alueella tarjoilikin viiden tähden hotellien keittiöt. Tämän seurauksena ruoka ja vesi alueella maksoivat normaaliin hintatasoon nähden 3-4 kertaa enemmän. Oli varsin järkyttävää kuulla foorumin viimeisenä päivänä, että köyhimmät osallistujat olivat kärsineet tapahtuman aikana nälästä ja janosta. Lehdestä sai lisäksi lukea läheisestä slummista ruoka-alueelle ”tunkeutuneesta” joukosta, joka sotki muutaman ruokakojun levittämällä kojun juomat ja ruuat. Foorumin alueen poliisit ja sotilaat eivät onneksi puuttuneet tilanteeseen, vaan antoivat slummien joukon ilmaista kantansa. Karachissa ruoka oli ehkä länsimaisen tottumuksen näkökulmasta epäilyttävää, mutta ainakin siihen oli kaikilla osallistujilla lähtömaasta riippumatta varaa! Järjestely, jossa ei ole tarjolla kuin länkkäreiden kukkaroille sopivia ruokailu mahdollisuuksia ei käy Maailman sosiaalifoorumin periaatteiden kanssa yhteen.

Kuten kaikissa eri kielialueet yhteen keräävissä tapahtumissa myös tällä kertaa esiintyi jonkin verran ongelmia tulkkauksen kanssa. Omasta mielestäni tässä suhteessa Nairobissa onnistuttiin kuitenkin erinomaisesti. Minulta ei jäänyt yhteenkään tapahtumaan osallistuminen väliin kieliongelmien vuoksi, Pakistanissa tämän ollessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos tekninen laitteisto ei tapahtumassa sattunut toimimaan, niin paikalla toimi kuitenkin kuiskaustulkkaus. Tulkattavien kielten valinnoista (suahili, englanti, ranska ja espanja) osoittivat mieltään vain harvat. Euroopan parlamentissa vastaavista valinnoista kiihkeitä kieli- ja tulkkauskiistoja kuunnelleena tämä tuntui harvinaisen joustavalta ja rakentavalta. Osallistujat halusivat vain kommunikoida keskenään, eikä ikuinen kiista siitä millä kielellä mielipiteiden vaihto suoritetaan tuntunut olevan foorumissa relevantti. Hurraa!!

Mikä kaikkein tärkeintä, debatin taso Nairobissa oli korkea! Jatkan tästä seuraavassa blogi merkinnässä, joka tulee nettiin mahdollisimman pian. Stay tuned!

Jännittäviä aikoja

Vietin viikonlopun Helsingissä palaveeraamassa Nairobissa järjestettävään Maailman sosiaalifoorumiin lähdöstä kahden viikon kuluttua. Olen matkasta varsin innoissani. Maaliskuussa 2006 osallistuin ensimmäistä kertaa Maailman sosiaalifoorumiin Pakistanin Karachissa. Viimevuotinen foorumi järjestettiin polysentrisenä Venezuelassa, Bamakossa ja Karachissa. Karachin ollessa tapahtumista viimeinen, sinne osallistui vain muutamia suomalaisia, lisäkseni Kai Vaara ja Tove Selin Siemenpuu säätiöstä. Muita kuin suomalaisia foorumiin tietenkin mennään tapaamaan, mutta ensikertalaisena foorumissa ja ensi kertaa länsimaiden ulkopuolella kaipasin Karachissa suurempaa delegaatiota kokemuksen jakamiseksi. Pelkästään tapahtumamäärästä enemmän irtisaadakseen on etua jos tapahtumia pystyy joukolla jakamaan ja briiffaamaan puhutuista muita. Nairobiin on muutaman viikon päästä lähdössä parisenkymmentä suomalaista ja pelkästään SONK:n delegaatiossa viisi. Tulemme järjestämään foorumissa oman tapahtuman otsikolla The Nordic Model in Global Context. Puhujat selviävät tällä viikolla. Karachissa järjestin NIGD:lle seminaarin globaalin puolueen mahdollisuudesta yhdessä pakistanilaisen Sajjad Anwarin kanssa varsin lyhyellä varoitusajalla ja vaativassa ympäristössä aiheeseen nähden. Nähtäväksi jää miten pohjoismaisenmallin kehitysajattelu otetaan vastaan Nairobissa. Ajatusta jatketaan muuten Jyväskylässä 5.2. vaalitapahtumassani, jossa aiheesta keskustellaan Erkki Tuomiojan kanssa.

Ensi viikonloppuna on vaalistarttiviikonloppuni, johon kuuluu vaalistartti kävelykadulla kahvin voimin lauantaina ja sunnuntaina lastenjuhlat Aalto-salilla. Arkipäivät menevät näitä valmistellessa. Erityisesti lastenjuhlat vaativat paljon käytännön tekemistä ja askartelua. Kaikkiaan vuoden vaihteen jälkeen on saanut todellisen tuntuman, että nyt ne vaalit ovat tulossa. Aika kiireisenä pitää ja niinä hetkinä, kun ei mitään konkreettista vaaleihin liittyvää tekemistä ole, niin ne ovat vähintään ajatuksissa.

Pitää kiittää suuresti Vihavaisen Marjoa, joka on tehnyt sairaan hienoa jälkeä vaalimatskujen kanssa. Lauantaina on jaossa muun muassa Marjon suunnittelemaa korttia. Vielä pitäisi saattaa aikaan tulitikkuaskeja, esite ja vaalilehti. Olisipa päivässä tunteja vähän useampi!

Vaalistarttia ja Nairobia fiilistellen käyn nukkumaan. Huomenna sitten muutama vaalikone ja kolumnin kirjoitus. Ehdokkaan arkea..