Loppuviikon kulttuuripläjäys

Kävin viime hetkillä perjantaina katsomassa Kaarina Kaikkosen näyttelyn Jyväskylän taidemuseossa. Kaikkosen taide teki minuun vaikutuksen Brysselissä käymässäni yksityisessä nykytaiteen museossa. Tuolloin koin jännittäviä tunteita tarkastellessani suomalaista taidetta ulkomailla.

Perjantaina pysähdyin uudelleen tutkailemaan käytettyjen vaatteiden minussa herättämiä tuntemuksia. Ajatuksissani vaelsi henkilökohtaisesta kontekstista vapautuneita mietteitä arjesta ja elämänsisällöstä. Ihmisten käyttämien esineiden esittäminen teoksissa ilman ihmisen läsnäoloa ja vielä yhdistettynä ihmisen rakentamiin tiloihin vie väistämättä ajatukset abstrakteihin ajatuksiin elämän iättömyydestä sekä ympäristössä pileksivästä symboliikasta.


Jatkoin kulttuuriviikonloppua illalla Arktisen Upeeta -elokuvafestareilla esitetyn Kenen joukossa seisot esityksellä. Ennen elokuvan alkua elokuvan ohjannut Jouko Aaltonen ja laululiikkeessä vaikuttaneet jyväskyläläiset puhuivat elokuvan synnystä ja 1970-luvun laululiikkeestä. Minun piti käydä katsomassa elokuva jo syksyllä, mutta se viipyi Jyväskylässä vain muutaman viikon. Onnekseni en tuolloin ehtinyt sitä käydä katsomassa, sillä elokuvasta sai ennen ja jälkeen elokuvan käytyjen keskustelujen jälkeen huomattavasti syvällisemmän aikakauden kuvauksen. Ehdottoman hienosti järjestetty elokuvailta. Dokumenttielokuvaa seurasi vielä Kenen joukoissa seisot -klubi, jonka jätin väliin. Aamulla oli vielä puhe kirjoitettavana..

Lauantain aamupäivän poliittisen osuuden (SDP:n Keski-Suomen piirin syyspiirikokouksen) jälkeen menin illalla Jyväskylän kaupunginteatterin Leipurin Vaimo ensi-iltaan. Näytelmä oli komediana semihauska. Kokonaisuutena näytelmä ei ollut huono, mutta kaupunginteatterin penkeillä olen tottunut kokemaan hieman suurempia tunteita, mitä Lepurin vaimo minussa herätti. Onnekseni olin kuitenkin saanut paikan aivan ensimmäisiltä penkkiriveiltä, josta pystyin seuraamaan näyttelijöiden kasvojen ilmeitä. Luulen, että kauempaa katsottuna olisi kokemus ehkä ollut laihempi. Näytelmän toinen puolisko oli ensimmäistä hauskempi ja osiltaan myös koskettavampi. Pääroolissa leipuri Armaksena Jorma Böök ylsi läheltä nähtynä varsin vaikuttavaan suoritukseen. Näyttelijän tunteentilat välittyivät aitoina.

Näytelmän jälkeen kävin Annan ja Jukan tupareissa ja sieltä siirryttiin Bar68iin Rubikin keikalle. Noin vuosi sitten näin bändin Kuopion Henkassa. Ihan yhtä hyvä keikka ei ollut, mutta silti AH ja JEE! Älyttömän hyvä.

Sunnuntaina ohjelmoitu viikonloppuni päättyi JTY:n naisjaoston syyskokouksessa pitämääni varsin feminismisävytteiseen alustukseen naisten asemasta työmarkkinoilla. Se ei kulttuuria ollut, mutta tunteita kuitenkin.

Kuluttakaa kulttuuria. Se on niin hiton hienoa.

Kuvat:
http://www.jyvaskyla.fi/taidemuseo/
http://www.jyvaskyla.fi/kulttuuri/ngfest/06kuvat.htm

Puhe SDP:n Keski-Suomen piirin syyspiirikokouksessa 18.11.2006

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät toverit!

Olen huolissani suomalaisen edustuksellisen demokratian tilasta. Eräs huolestumisen aihetta antava tekijä on politiikan henkilöitymiskehitys. Politiikan henkilökeskeisyys on ymmärrettävissä kunnallispolitiikan tasolla, jossa monilla on mahdollisuus äänestää tuttaviaan. Eduskuntavaaleissa puolueiden olisi kuitenkin pystyttävä pysäyttämään henkilöityneen politiikan trendi ja tarjoamaan äänestäjille todelliset vaaliohjelmat, joita äänestäjät pystyisivät arvioimaan. Ihanteellisessa tilanteessa äänestäjien oman ehdokkaan valitseminen tapahtuisi vasta äänestäjän parhaaksi katsoman poliittisen linjan valinnan jälkeen.

Valitettavasti osa puolueista tuntuu kuitenkin olevan paremminkin lisäämässä politiikan henkilöitymistä kuin vaatimassa sisältöjä politiikkaan. Keskusta luottaa menestykseen kaupungeissa julkkisehdokkailla ja Kokoomus kampanjoi mielikuvilla, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.

Ihailen SDP:n linjaa olla asettamatta ehdolle julkisuuden henkilöitä sekä uskollisuutta sosialidemokraattisille arvoille myös vaalien aikaan. Esimerkiksi Kokoomuksella on viime vaaleissa ollut tapana vaalien aikaan muuttua muuksi mitä on, ja myydä itseään kansalle ei-porvarillisena vaihtoehtona. Tällä kertaa Kokoomuksella on korvat, jotka heiluvat. Vaarana on, että tässä pelissä SDP ei pärjää.

Vahvuutemme on rehellinen ja vastuullinen politiikkamme harjoittaminen. Tähän liittyy myös se, että puhuessamme suomalaisesta työstä emme aseta vastakkain työntekijöitä Suomessa ja köyhissä maissa. Suomalaisesta työstä ei voida keskustella ilman globaalia kontekstia.

Työ on kiistämättä murroksessa ja työväenliikkeen on oltava mainostoimistojen avulla aatteellisuutta karttavassa ajassa ihmiset uudelleen solidaarisuuteen haastava voima. Nykyisin yhteiskunnassa on niin kovin kylmä ja niin vähän tunnetta toisia ihmisiä kohtaan.

SDP:n vaaliohjelmassa sanotaan, että Suomen tulee antaa panoksensa reilun maailmankaupan pelisääntöjen rakentamiseen. Kauppajärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet on purettava ja markkinat tulee avata kehitysmaiden tuotteille. Epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseksi on tehtävä huomattavasti paljon muutakin. Maailmankaupan epäoikeudenmukaisuuksien poistaminen on ainoa rehellinen perusta suomalaisen työn tulevaisuudesta puhuttaessa. Muussa tapauksessa sorrutaan puhumaan Kiina-ilmiöstä ilman Kiinaa, jolloin kierretään vastuuta.

Työ on ihmisten elämää monin tavoin määrittävää. Nykyisin työstä puhutaan pätkittäisenä ja pirstaloituneena. Ihmisten elämänsisältö on siis osin rikki.

Me sosialidemokraatit emme voi puhua vain uuden 100 000 työpaikan luomisesta. Meidän on voimallisesti puututtava siihen mihin työelämä ja laajemmin koko suomalainen yhteiskunta on matkalla. Meidän on kyettävä herättämään ihmiset uudelleen näkemään politiikka instrumenttina yhteiskunnalliseen muutokseen ja tuntemaan solidaarisuutta toisia ihmisiä kohtaan niin Suomessa kuin Suomen rajojen ulkopuolellakin. Vain siten huoleni edustuksellisen demokratian tilasta voi pienentyä.

Kiitos huomiostanne.

Asianne kannatettava, mutta syyllistäminen alkaa nyppiä

Syyllistämällä ei muuteta maailmaa. Useita vuosia sitten ollessani työharjoittelussa Turussa Aurinkotehtaalla havaitsin joidenkin siellä toimivien järjestöjen toiminnanlogiikan joiltakin osilta perustuvan syyllistämiseen. Haluttua muutosta vallitsevaan asiantilaan haettiin yksittäisten ihmisten syyllistämisen kautta. Syyllistämiseen oikeuttavia aiheita maailmassa riittää, ja tiedotuskampanjoilla onkin tärkeä merkitys erityisesti kuluttajien valistamisessa eettisen kuluttamisen suuntaan.

MUTTA tänään SPR ylitti hyvänmaun rajan. Järjestöjen kuukausilahjoittajia keräävien työntekijöiden (Ajoittain toiselta nimeltään myös ahdistelijoiden) määrä Jyväskylän kävelykadulla on kasvanut pitkään. Välillä kadulla on liiveihin sonnustautuneita hyvännäköisiä ja muodikkaasti pukeutuneita tulospalkattuja työntekijöitä enemmän kuin tavallisia kaduntallaajia, metsästys uusista kuukausilahjoittajista käykin kuumana. Tänään olin astumassa Lindexin ovesta sisään uuden pyjaman hankkiakseni, kun punaiseen liiviin sonnustautunut SPR:n kuukausilahjoittajien rekrytoija pysäytti minut huudahtamalla; ”Yksi juttu, ennen kuin menet kauppaan.”. Minä onneton pysähdyin.

Miksi muka en olisi pysähtynyt? Periaatteellisesti jonkin järjestön tukeminen kuukausittaisella summalla on järjettömän hyvä idea. Suhtautumiseni asiaan on kuitenkin muuttunut negatiiviseksi. Tosin vasta päivittäisen kotimatkani ahdistelun seurauksena. ”Haluatko pelastaa lapsen elämän?, Välitätkö luonnosta?, Haluatko, että maailma pelastuu?, Onko sinusta oiken.. blaa blaa blaa!” Hyvä se on herätellä ihmisiä, mutta täysin väärin antaa kaduntallaajien kuvitella, että maailma pelastuu lahjoittamalla viisi euroa kuukaudessa. Tekisi mieli syyttää näitä järjestöjä vastuuttomuudesta. Viidellä eurolla myydään puhdasta omaatuntoa.

Tänään kohtaamani herra ei kierrellyt syyllistämistäni kieltäydyttyäni liittymästä lahjoittajien joukkoon. Hän tuhahti kiivastuneena suuntaani: ”Kuule, lapsen henki maksaa saman verran kuin kengät tossa ikkunassa.”. Tästä puolestani minä kimpaannuin. SPR:n ei tarvitse tulla kertomaan minulle, että tapan lapsen ostamalla kengät. Arvioin, että tämä muodikkaasti pukeutunut veikkonen ei ole katsonut kerjäävää kolmivuotiasta likaista lasta silmiin ja miettinyt ojentaessaan rahaa, mille saastaista jätesankoa huonommalle lasten hyväksikäyttäjälle se lapsonen kolikkoni kiikuttaa. Olen ymmärtänyt kauan sitten, että rahaa lahjoittamalla maailma ei muutu (Ellei kaikki ala tedä sitä huomattavissa! määrin). Vähän enemmän se muuttuu miettimällä mitä ostan. Lopulta kyse on rakenteista, jotka ystävääni Ersiä lainatakseni; ”pitäisi räjäyttää ja laittaa jätepuristimeen” ja sitten rakentaa uudestaan. Siinä ei rahan kerääminen asiaa edistä.